Tänään oli viimeinen agilitytunti ja agility jää meidän osalta tauolle vähäksi aikaa. Tavoitteena on, että ensi vuoden puolella päästäis taas treenaamaan jonnekin, mutta siihen asti on kehitettävä jotain muita aktiviteetteja. Olen Manun kanssa treenannut vähän tokoliikkeitä ja erilaisia kivoja temppuja, joten niitä me ainakin pystytään ottamaan tässä välillä, jotta jotain aivojumppaa on poitsulla sillä välin, kun agility on tauolla. Luin juttua rallitokostakin ja se vähän kiinnostaisi mua, kun siinä suorittaminen on vähän vapaampaa kuin tokossa. Täällä vaan ei hirmuisesti rallitokoa harrasteta, joten saas nähdä, et päädytäänkö me koskaan sitä treenaamaan.

Viimeinen kerta agilityssä meni paremmin kuin minä ja meidän ohjaaja osasimme kuvitella. Ensimmäinen rata me suoritettiin puhtaasti, vaikka radalla oli monta vaikeaa käännöstä, pitkä kuljetus puomille ja kepeille hyvin haastava vienti. Mulla oli pallo kädessä ja ohjasin Manua napakasti ja vaihdoin aina pallon siihen käteen, jolla halusin Manua ohjata ja sain sen tekemään radan just niin kuin halusin. Ja mä jaksoin juosta ja liikkuminen oli ihan sujuvan oloista, mitä meidän ohjaajakin vähän ihmetteli. Edelliskerralla nimittäin hieman pyllähdin, kun piti ohjauksessa ottaa sivuaskeleita ja peruuttaa – kropan hallinta ei ole tällä hetkellä ihan huipussaan, joten pyllylle meni – tänään oli kroppa paremmin hallinnassa ja pysyin pystyssä ja sain ohjausliikkeet tehtyä niin kuin piti.

Toinenkin rata meni ihan ok, mutta siihen Manu oli ehtinyt jo kerätä kierroksia enemmän ja meno oli sen kuuloista. Mulla kuitenkin piti hermo ja keskityin tekemään rataa, joten sekin rata suoritettiin kunnialla, joten ihan tyytyväinen mä olen meidän vikaan kertaan. Pallo auttoi keppien suorittamisessa – sisäänmeno oli sujuvampaa ja keppien suoritus nopeampaa, joten lelu on Manulle ihan hyvä palkka. Tosin ongelmaksi nousee sitten se, että jos Manu menee ylikierroksille, on lelusta luopuminen hyvin vaikeaa, joten siksi en tykkää sitä käyttää sen enempää palkkana, kun tuon pienen pojan mieli voi muuttua niin nopeasti. Pieniä ongelmia meinasi tälläkin kertaa tulla pallon luovutuksessa, mutta kyllä Manu sen sitten mulle ilman suurempia ongelmia luovutti – hyvä niin.

Monet meidän ongelmat eivät olisi ongelmia osaavammalle kouluttajalle. Manu ei nimittäin ole mikään kovapäisin terrieri. Siinä on vain kaksi niin erilaista puolta ja mielenmuutos voi tapahtua hyvin nopeasti. Olen oppinut paljon Manun kouluttamisesta tänä aikana (vajaa kolme vuotta), kun Manu on meillä ollut, mutta paljon on varmasti vielä oppimista. Sen tiedän, että oma rauhallisuus on valttia ja aina olisi parempi olla askel tuota koiraa edellä. Tiedän, että meidän pitäisi olla johdonmukaisempia koulutuksessa ja vetää tiukemmat rajat ja pitää niistä kiinni, mutta toisaalta kun arki kuitenkin sujuu tosi hyvin ja rauhallisesti ja kun tuon koiran helliminen ja lelliminen on niin mukavaa, niin en millään haluaisi tyranniksi ryhtyä. Katsotaan, mihin näillä meidän koulutusmenetelmillä päästään…

Mökilläkin me käytiin tuossa parisen viikkoa sitten porukalla ja se taisi olla Manun viimeinen mökkireissukin vähään aikaan. Ensi kesänä tuskin tuolle mökille lähdetään, joten näyttää siltä, että Manu joutuu luopumaan vähäksi aikaa monesta kivasta jutusta. Mökkeily meni tyypilliseen tapaan – Manu halusi leikkiä, leikkiä ja leikkiä. Mikan äiti oli myös mökillä mukana ja Manu seurasi häntä kuin hai laivaa ja mä olin pääsääntöisesti Manulle ilmaa. Mikan äiti jaksaa touhuta Manun kanssa, joten Manu sitten on hänen koiransa, kun ollaan porukalla mökillä. Manu ei siis ole ainoastaan yhden ihmisen koira, vaan Manun sydämeen mahtuu monta rakasta henkilöä – hyvä niin! Manu oli myös yökylässä Mikan äidin luona, kun me oltiin kuuntelemassa U2:sta Helsingissä. Yökyläily oli sujunut oikein hyvin. Tosin en kyllä ollut huolissanikaan homman sujumisesta, kun päivähoitokerta oli aiemmin jo sujunut niin mallikkaasti. On se vaan niin paljon helpompaa ja mukavampaa jättää koira hoitoon tuttuun ja turvalliseen paikkaan – reissussa on silloin hyvä olla!

Ja tässä sitten kuvia meidän kesäloman loppuajalta, kun käytiin porukalla lenkillä tuossa lähimaastossa.

Kirmailua onnellisena apilapellossa - mikäs olisi sen kivempaa!