Pakkasta riittää, mutta onneksi täällä ei nyt ihan hirmu kylmäksi ole ilma vielä käynyt, joten lenkkeily vielä onnistuu, vaikkakin lisää pakkastahan ne on tainneet luvata. Sais se jo vähän lauhtua, jotta tästä talvesta pystyisi vielä paremmin nauttimaan.

Tänä aamuna käytiin pitkästä aikaa Annin, Sisun ja Sennan kanssa  lenkillä ja lenkki meni oikein hyvin. Olen aina niin onnellinen Manun käytöksestä sen kamujen kanssa. Sisu taas hyppi välillä Manun ympärillä, mutta Manu ottaa tilanteen tosi rauhallisesti - se ei koe Sisun touhuja uhkaksi, joten sen ei sitten tarvitse ärhennelläkään, vaan se pyrkii leikkimään. Näillä kolmella koiralla taitaa tosiaan olla yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, mitä touhutaan ja miten! Manu antoi myös mieltälämmittävän luoksetulonäytteen, kun se oli sellaiset 15-20 metriä meitä edellä ja koira tuli vastaan. Huusin Manua luokse ja peruutin ja tuo pikkumies tuli luokse. Vähän se tullessaan empi, mutta kun jatkoin kutsumista, niin johan se sieltä tuli luokse ja antoi kiinni - hieno pieni mies!!!

Tänään oli myös Manun hoitotuokio, kun leikkasin sen kynnet ja putsasin korvat. Korvista tosin ei mitään löydy, mutta hyvähän ne on aina välillä tarkistaa. Ja saapas Manu harjoitusta noista hoitotoimenpiteistä. Alkuun käytös oli taas huippuluokkaa! Manu oli kyljellään ja minä putsasin toisen korvan ja leikkasin ensimmäisen tassun kynnet ja koira makasi nätisti kyljellään. Sitten poika päätti, että räpellys saa riittää  ja se vähän yritti kiemurrella. Mika tuli siihen lähelle ja Manulta löytyi taas yhteistyövaihde ja sain leikattua lisää kynsiä kunnes pojalta paloi pinna ja se aloitti valitettavan, mutta tutun vastaantaistelun. Ei auttanut kuin ottaa koira kainaloon ja jatkaa kynsien leikkaus loppuun niin, että Manu oli mun sylissä. Sylissä pitäen kynnet on hankalampi leikata, mutta kyllä se niinkin menee. Toinen korva putsatiin taas niin, että Manu oli kyljellään matolla. Täytyy kuitenkin yrittää harjoitella tuota kyljellä olemista hoitotoimenpiteiden aikana, kun jotenkin tykkään leikata kynnet sillä tavalla. Opin sen tavan mun edellisen koiran kanssa, joka käänsi kylkeä pyynnöstä - jospa se olisi joskus Manun kanssa yhtä helppoa!

Toinen lenkki tehtiin sitten järvenjäälle ja lenkin alku sai verenpaineen nousemaan. Yhden omakotitalon pihasta juoksi äristen bullmastiffiuros meitä kohti, kun mentiin siitä talon ohi. Mä kauhistuin, kun tajusin, että olen siinä ihan yksin eikä muita ihmisiä ole näköpiirissä. Mä jähmetyin paikoilleni, kun tajusin, että se tulee päälle. Mun puolustustahto on kuitenkin aika korkea (nähtävästi), kun automaattisesti aloin karjumaan/kiljumaan (ääni taisi olla jo aika epätoivoinen) päälle tulevalle koiralle. Se auttoi ja tuo koira pysähtyi metrin päähän minusta ja jäi tuijottamaan mua. Koiran omistaja oli talon toisella puolella ja se sitten huusi koiraansa pois, kun kuuli mun huutamisen, ja se koira lähti pois, joten me selvisimme ilman tappelua. Omistaja huikkasi vielä anteeksipyynnön enkä siihen sitten jäänyt keskustelemaan, kun tilanteesta kuitenkin selvittiin. Manu otti tilanteen aika hyvin eikä rähjännyt koko aikana. Manun pasmat taisi mennä sekaisin, kun mä pidin sellaista mekkalaa. Loppulenkki sujuikin oikein mukavasti kauniissa järvimaisemassa, joten mäkin sitten pystyin rauhoittumaan tuon kauhuhetken jälkeen.

Meidän agilitykurssin pitäisi alkaa nyt sunnuntaina, mutta jos pakkanen on hirmuisen korkea, niin en taida mennä tälle ekalle kerralle, koska halli on kylmä enkä halua kauhean kylmässä treenata Manun kanssa. Ei kai meillä kuitenkaan niin kauhea hoppu ole agilityä oppia, joten vähän pitempi treenitauko ei kai haittaa.