Käytiin taas pitkästä aikaa Annin, Sisun ja Sennan kanssa metsälenkillä sunnuntaiaamuna. Lenkki meni oikein mukavasti pientä uintiselkkausta lukuun ottamatta. Manu tapansa mukaan pulahteli erinäisiin lammikoihin reitin varrella, mutta aina se sieltä tuli oma-aloitteisesti pois. Sitten yhdessä kohtaa oli isompi oja ja Manu selvästi halusi sinne mennä. Pysäytin sen ennen uintia ja ajattelin, että kun annan sille luvan mennä veteen, niin se sieltä sitten tulee helpommin poiskin – väärin luulin. Oja oli Manun mielestä tarpeeksi iso uimista varten, joten Manun korvat ja aivot hävisivät saman tien. Yritin käskemällä, pyytämällä ja karkuun juoksemalla saada Manut pois vedestä, mutta poitsu vain jatkoi pulikoimistaan. Otin sitten jo kengät pois ajatuksena mennä hakemaan Manu sieltä vedestä, mutta mutavelli ei hirveästi houkutellut, joten viimeisenä keinona yritin sitten lassota poitsun kiinni. Toisella yrityksellä onnistuinkin saamaan hihnan Manun jalkaan kiinni ja nopealla vetäisyllä sain Manut itseni lähelle niin, että sain tartuttua pannasta kiinni. Manun uintihulluuden tasosta kertoo se, että koiralla oli todella huono olo, kun se sieltä kuivalle maalle ongittiin. Se tärisi ja selvästi sillä oli vaikea olla ja se haki minusta ja Annista apua tulemalla istumaan jalkoihin. Luulin, että se on niellyt liikaa vettä ja nostin sitä takajaloista, mutta tällä kertaa en saanut vettä ulos. No, sitten se vähän tokeni ja jatkoi hieman röyhtäillen matkaan ja kotona se oli jo oma itsensä, joten nähtävästi se oli vain vilustuttanut itseään uimalla liian pitkään kylmässä vedessä. No, tästä keikasta selvittiin ilman sen suurempaa vahinkoa ja minä opin arvioimaan sopivia uintilammikoita uudestaan. Tätä virhettä en siis tule enää toistamaan.

Olen myös parina päivänä tehnyt pihanurmikolle, jossa ei paljon kävellä, jäljen Manulle. Manu on oikein innokkaasti lähtenyt tähän jälkihommaan mukaan, joten eiköhän me tästä kiva harrastus saada. Edelleen Manu etenee hyvin reippaasti, mutta nyt se on selkeästi tajunnut, mitä haluan. Edelleen joitakin namuja jää matkalle, mutta ei kai sille voi mitään. Eilen illalla tein pari jälkeä ja molemmat meni kohtuullisen hyvin. Tänä aamuna sitten, kun käytin Manua aamupissalla, tulin pihaan sellaista reittiä, että me tultiin lähelle yhtä jälkeä. Manu meni heti haistelemaan jäljen kokonaan ja tällä kertaa se eteni alusta loppuun hyvin rauhallisesti ja jopa löysi maahan jääneitä namuja. Yritin kyllä poimia mukaani ne kaikki, jotka Manu ohitti, mutta nähtävästi muutama oli jäänyt vielä maahan. Tämä jälki taisi kyllä tulla ihan Manun muistista, mutta hienosti se eteni yön yli levänneen ja vesisateen kasteleman jäljen. En kyllä tiedä, että olisinko saanut päästää sitä tekemään vanhaa jälkeä uudestaan, mutta ei kai se nyt hirveätä hallaa tee. Torstaina meillä on tuo jälkikurssi, joten siellä mut ehkä sitten palautetaan takaisin ruotuun.

Agilityssä käytiin myös sunnuntaina ja se meni ihan kivasti. Kepit oli radalla vaikeassa kulmassa ja siinä meillä oli hieman ongelmia, mutta se ei sinänsä haittaa, koska kepit on meille vielä tosi vaikea este, joten keppejä täytyy vaan treenata enemmän.  Olen pihassa tehnyt Manun kanssa parin aidan ja keppien rataa ja siinä saan Manut menemään jo aika hyvin myös kepit, mutta kotona meillä on niin pieni piha, että ehdin aina kepeille ohjaamaan, joten Manu ei koe epävarmuutta siitä, että miten sinne kepeille pitäisi mennä. Mutta ei se auta kuin treenata lisää. Otettiin myös sellainen pätkä, jossa keinu oli hypyn jälkeen ja sitten heti keinun jälkeen oli suorassa linjassa hyppy, joka piti hypätä vastakkaiselta puolelta. Sekin meiltä meni ihan ok ja erityisen tyytyväinen olin Manun rohkeaan etenemiseen keinulla – poitsu ei jännitä keinua enää ollenkaan!