Meillä oli oikein kunnon agilityviikonloppu, kun matkasimme perjantaina parsonrussellinterrierien agilityleirille Turun lähelle ja sitten vielä ehdimme omiin agilitytreeneihin sunnuntai-iltana. Viikonloppu oli oikein antoisa ja minulla ja Manulla oli tosi kivaa, vaikka täytyy taas todeta, että Manu-paran ohjaalla on hieman vielä opittavaa. Me käytiin taas läpi erinäisiä ohjauskuvioita ja voi että mun on vaikea oppia käyttämään kroppaani ja etenemään harkitusti ja ilman hirveää häsläystä, mutta jotain sain tehtyä oikeinkin. Ennen muuta mun päähän saatiin teroitettua miten pidän kättäni ja miten näytän koiralle, että minne mennään. Nimittäin omissa treeneissä illalla tein juuri niin kuin mua oli käsketty tekemään ja me tehtiin Manun kanssa meille haasteellisella radalla puhdas rata - leirillä töppäily ja niiden töppäilyjen korjailuyritykset siis auttoivat ja mä osasin tällä kertaa omissa treeneissä jotain. Manukaan ei huutanut radan aikana, kun kykenin sille koko ajan kertomaan, että minne mennään. Oli tosissaan mahtavaa!!!! Täytyy vain toivoa, että tämä oppi pysyy mun päässä.

Tärkeimpänä treeniantina mulle siis oli, että käsissä ei saa olla mitään, kun ohjaan, ja että koko kämmenen pitää olla auki, etten vain näytä yhdellä sormella ja väärällä kädellä, et minne pitäisi mennä, koska silloin mun ohjaus on Manulle epäselvää (mähän olen siis puristanut namuja kourassa, mitä en enää siis saa tehdä). Lisäksi sain Manut oppimaan eteenmenon loppusuoralla, mistä olen erittäin onnellinen. Ensimmäisenä päivän ei eteenmeno onnistunut, mutta sitten aamulenkillä treenasin sitä viemällä nameja kauemmas ja lähettämällä Manun sinne ja sitten treeneissä se onnistui, kun mulla oli namialusta maalissa odottamassa Manua. Jihuu!!!! Opin mä paljon muutakin, kuten sylikäännöstä ja jaakotustakin treenattiin ja paljon jäi vielä opittavaa tai siis treenattavaa, että osaisin oikeasti hyödyntää niitä kehonliikkeitä ja eleitä, mutta esim. kun valssia taas mulle paukutettiin päähän, niin illalla omissa treeneissä sain kehuja hienosta valssauksesta – että kyllä mä opin, mutta vaan armottoman hitaasti. Ja kyllä Manussa kuulemma on potentiaalia agikoiraksi eli intoa löytyy ja suoritusvirheet johtuu ohjaajasta – näinhän se on. Lisäksi mut teki onnelliseksi se, että me pystyttiin harjoittelemaan muiden koirien läsnäollessa ja siis häiriön alaisina. Manu ei meinannut kertaakaan karata pois meidän treenialueelta, vaan se keskittyi täysin omaan juttuunsa.

Erityisen mukavaksi viikonlopun teki se, että olin saanut Mikan lähtemään meidän matkaan. Seuran lisäksi ajattelin, että jospa saisin Mikan innostumaan tästä touhusta, mutta ihan niin pitkälle en tainnut päästä, joten taidan saada harrastaa tätä ihan itsekseni tästä eteenpäinkin. Mutta kiva oli kuitenkin, että Mika lähti leirille mulle seuraksi ja tietty kuvaamaan meidän suorituksia. Tosin kun Mika näki, kuinka kömpelö ohjaaja mä olen ja kun vielä törmäsin esteeseenkin, niin saatan siitä saada kuulla, mutta kyllä mä vielä näytän, että me (tai siis minä)opitaan tää homma.

Ennen agilityleiriä viime viikon torstaina kävin jälkitreeneissä ja siellä meillä meni kivasti myös. Manu oli ihan tosi innoissaan jäljestämisestä eivätkä muut koirat häirinneet sitä sielläkään, vaan sen oli vain päästävä jäljestämään. Ensimmäisellä jäljellä Manu oli liikaa menopäällä ja sainkin ohjeeksi, ettei sen saa antaa edetä, jos se rynnii, vaan hihnalla pitää hidastaa vauhtia ja antaa sitten löysää hihnaa, kun tahti on rauhallinen. Manun suoritus oli niin hyvä, että heti saadaan tehdä pidempää jälkeä ja antaa sen vanheta 40 minuuttia. Sitä kokeilin sitten tänään, kun lähdimme Laukaaseen metsälenkille. Tein ensin metsään auton lähelle jäljen ja sitten suuntasimme kävelylle. Manu oli varmaan autosta nähnyt, missä kävin tai sitten sen hajuaisti on pettämätön, koska se oli hyvin innokkaasti menossa jäljen suuntaan ja juuri siitä kohdasta, josta sinne olin ennen lenkkiä mennyt. Jäljestysinto oli taas suuri ja vauhti aikamoista, vaikka yritin pidätellä menoa. Kaikkien askeleitten nameja Manu ei huomioinut, mutta kyllä se jäljellä pysyi ja määränpäähän löysi, joten kyllä se homman on tajunnut, mutta tuo hirveä vauhti ja askelten yli rynniminen ei varmasti ole hyvä juttu, mutta täytyy vain yrittää saada se rauhoitettua. Täytynee kysyä ensi torstaina lisäohjeistusta siihen, mitä mun pitäisi tehdä, kun se rynnii. Nyt keskeytin kyllä menoa ja ohjastin uudestaan aloittamaan, mutta senkin jälkeen meno oli yhtä vauhdikasta. Täytyy yrittää ehtiä treenaamaan tätäkin lajia vaikka juuri tällä tavalla, että metsälenkin aluksi teen jäljen ja sitten tehdään se yhdessä Manun kanssa, kun tullaan lenkiltä.

Ja sitten vielä valokuvakimara meidän agilitytreeneistä. Videoleikkeet laitan eri postaukseen, kun on vähän ongelmia saada kaikki samaan juttuun.

 

 

 

 

 Kuvista näkee, että mä juoksentelen onnellinen virne naamalla - niin kivaa tuo harrastelu Manun kanssa on! Lisäksi on hauska huomata, kuinka viimeisissä kuvissa mun kämmen on jo auennut - kauan se kesti, mut nyt täytyy yrittää pitää se avoinna ja muutenkin mun eleet niiiiiin paljon selkeämpinä kuin ennen. Tästä on hyvä jatkaa!