Viikonloppu oli autoilu- ja koiranäyttelypainotteinen, kun minä ja Anni ja tietenkin Manu ja Sisu köröttelimme ensin lauantaina Ouluun kansainväliseen koiranäyttelyyn ja heti sieltä suuntasimme yöpymään Gällivareen Ruotsin puolelle, jotta sitten ehtisimme hyvin Gällivaren kansainväliseen koiranäyttelyyn sunnuntaiaamuna. Reissu onnistui todella hyvin ja koirat menestyivät näyttelyissä!

Manu käyttäytyi Oulun näyttelyssä oikein mallikkaasti ja poseerasi hienosti, vaikka harjoituskiekalla nokka oli koko ajan maassa. Hienosti se vaan kokoaa itsensä ja tottelee, kun on tosi paikka kyseessä.  Mä olin jo ihan taivaissa, kun tajusin, että paras uros –kehään päätyi kaksi urosta, joista toinen oli jo Suomen muotovalio – en meinannut nahoissani pysyä kehässä, kun tiesin, että vaikka tultaisiinkin kakkosiksi, niin se viimeinen serti sieltä tipahtaa. Niinhän siinä sitten kävikin, että kakkoseksi tultiin. Tuomari oli oikein mukava tanskalainen herrasmies ja hän vielä sanallisesti kertoi, että miksi valinta osui näin – juttu oli tuttu, eli toinen uros oli maskuliinisempi ja liikkeetkin olivat paremmat, vaikka Manukin on kyllä aina liikkeistä saanut kehuja. Hieno uros se voittaja olikin, joten se ansaitsi voittonsa varmasti.

Manun Sisu-kaverikin sijoittui paras uros kakkoseksi ja Sisulle napsahti cacib, joten meidän molempien päivä oli oikein hyvä. Siitä oli sitten hyvä lähteä jatkamaan kohti Pohjois-Ruotsia.

Majapaikkaan ehdimmekin jo hyvissä ajoin ja vähän kauhistutti huoneen pienuus. Poitsut vaikuttivat ensin tulevan toimeen hyvin, mutta sitten minä töppäsin - annoin molemmille koirille possunkärsän palaset ja ajattelin, että vahdin, että molemmat syövät omansa, jottei riitaa tule. No, jommalta kummalta kuitenkin palanen jäi lattialle, jonka vähän ajan päästä molemmat huomasivat. Riitahan siitä tuli. Riita oli nopeasti ohi ja suuremmilta vahingoilta säästyttiin. Manun korvaan sisäpinnalle tuli pieni pintanaarmu ja Sisu selvisi vammoitta, kun Manu hyökkäsi kiinni Sisun kaulukseen, jossa on hyvin karvaa estämään pienen parsonpojan suuremmat hyökkäykset. Me pidettiin poikia hetki erillään, mutta vähän ajan päästä avattiin ovi eikä kummallakaan ollut tarvetta uusia matsia. Molemmista kuitenkin huomasi, että ne välttelivät toisiaan, mutta kapeassakin tilassa ne pystyivät ohittamaan toisensa – molemmat selkeästi katsoivat aina muualle kohtaamishetkellä. Lenkilläkin sujui irtijuoksentelu ja hihnan päässä kävely ihan sopuisasti, joten pieni rähinä ei poikien välejä katkaissut, mikä on tosi hyvä. Yöksi pojat kuitenkin erotettiin niin, että Sisu (kiitos mukavien asuintovereiden) sai nukkua mökin eteisaulassa, ja Manun häkki oli oviaukon tukkeena ja Manu nukkui sitten meidän kanssa pienessä makkarissa. Yö meni ihan hyvin, tosin Manu kerran taisi reagoida johonkin ääneen äänekkäällä haukahduksella, mutta onneksi hiljeni sitten kuitenkin. Aamullakin pojat jatkoivat toistensa kunnioittamista ja mahtuivat samaan tilaan ilman ongelmia. Molemmat väistivät toisiaan tosi hyvin. Mulla oli varmuuden vuoksi kaiken maailman lääkkeitä mukana mukaan lukien puhdistusaine, jolla sain Manun korvaa pyyhkäistyä, jottei mitään tulehdusta pääsisi syntymään. Haava tosin oli ihan puolen sentin pintanaarmu, joten ei se välttämättä olisi tulehtunut muutenkaan, mutta oli se kuitenkin hyvä putsata.

Sunnuntain näyttely sujui myös hyvin. Manu uusi paras uros 2 sijoituksensa. Voittaja oli komea veteraaniluokan uros. Me saatiin siinä paras uros –kehän lopuksi CACIB, mutta ei muuta. Sitten menin kysymään sitä arvostelulomaketta ja kehäsihteeri sanoi, että te muuten saatte vielä sertin ja että teidän pitäisi tulla vielä ROP-kehään, että hän kutsuu kohta. Vähän sitä ihmettelin, kun Manu ei ollut paras uros, mutta lähdin sit hakemaan vielä koiraa siihen kehänlaidalle. No, ROP-kehään meitä ei kutsuttu ja jäin sitten odottamaan, että saan sen arvostelun. Arvosteluun oli merkitty sekä CACIB että serti. Sitten vielä kysyin siltä kehäsihteeriltä, että tarkoittaako tämä, että jos Manu on jo Suomen muotovalio, niin Manu saa myös Ruotsin muotovalion arvon. Ja kuulemma se tarkoitti sitä. Kysyin sitten vielä, että saako siitä sertistä jotain paperia niin kuin sain CACIB:sta ja siihen hän vastasi, että sen saa palkintotoimistosta. Olin ihan ymmälläni ja palkintotoimistosta sain sitten ruusukkeet sekä sertistä että CACIB:sta, mutta en lomaketta. Kysyin sitten siinä, että saako sertistä mitään paperia ja mulle annettiin Championat –pahvi. Ajattelin, että ne luulee, että mä kerjään sieltä kaiken maailman ruusukkeita ja lähdin sit pois ja ajattelin ottaa selvää sitten myöhemmin tästä asiasta. Luinkin nyt aamulla, että mun pitää ensin anoa Suomen muotovalion arvo ja sitten sen jälkeen voin anoa Ruotsin muotovalion arvon. Täytynee nämä molemmat anomukset tehdä ja katsoa sitten, että myönnetäänkö sitä Ruotsin valion arvoa vai ei, kun ihan siihen en vielä itse osaa luottaa. Tämä epävarmuus johtuu siitä, että siitä sertistä mulle mainittiin vasta jälkikäteen ja mun mielestä se paras uros (veteraani) olisi saanut sertin jo silloin, kun me patsastelimme paras uros –kehässä ja kun mulle annettiin se CACIB. Mulla ei ollut näyttelyvihkoa, joten en pystynyt tarkistamaan, että onko se veteraani jo Ruotsin valio vai ei. No, jännitys jatkuu ja Manu siis saattaa olla myös Ruotsin muotovalio, mutta se asia ratketkoon sitten, kun saan sen hakemuksen tehtyä ja siihen vahvistuksen (tai sitten sitä ei vahvisteta). Suomen muotovalioksi Manu tuli kuitenkin ja sehän se meidän tavoite olikin sen jälkeen, kun Manun näyttelyura alkoi junnuna niin hyvin. Ruotsiin tuskin enää lähdetään, tuli Manusta nyt Ruotsin muotovalio tai ei.

Meidän reissu onnistui tosi hyvin ja aikataulut suosi oikein todella. Lauantaiaamun jouduttiin lähtemään aikaisin, kun molempien kehät alkoivat Oulussa jo kympiltä, mutta muuten aikataulut olivat sopivia. Oulusta päästiin lähtemään Gällivareen ajoissa ja perillä oltiin hyvissä ajoin, jolloin ehdimme koirien kanssa lenkkeillä hyvin ja asettua aloilleen, mutta luppoaikaa ei ollut. Gällivaren näyttelykin alkoi aamusta ja sieltäkin päästiin sitten hyvissä ajoin lähtemään kohti kotia, joten illaksi ehdittiin hyvin kotiin, vaikka tehtiinkin pysähdyksiä, että päästiin koko poppoo jaloittelemaan. Autoilu alkoi kyllä painaa ja yksin tätä reissua ei olisi tullut tehtyä. Vaihdoimme Annin kanssa kuskia aina välillä, joten kuskin virkeystaso pysyi hyvänä. Mutta kyllä se istuminen alkoi tuntua ja loppumatkasta oli jo vaikea saada sopivaa asentoa. Vaakataso olisi varmaan ollut paras, mutta ei auttanut kuin istua. Anni sitten loppumatkan ajoikin, niin mä pääsin apukuskiksi vääntelehtimään penkille. Kiitos siis Annille ja Sisulle hyvästä matkaseurasta! Molempien koirien kanssa oli oikein mukava matkustaa, kun ne osaavat rauhoittua autoon. Manu oli takapenkillä häkissä ja Sisu oli farmarin takaosassa, joten molemmille oli hyvin omaa tilaa ja molemmat mahtuivat lepuuttamaan koko kroppaansa. Meillä oli lämpömittarin anturi takaboksin lattialla, jotta pystyimme seuraamaan koko ajan Sisun oloja, kun etupenkille ja takapenkillekin ilmastointi ylettää vielä hyvin, mutta se takaboksi on aina haastavampi viilentää. Pidettiin sitten välillä takaikkunoita auki, jotta saatiin ilmakiertoon ja molempien koirien matkustusolosuhteet hyviksi.

Näyttelyarvostelut kirjoitan taas tuonne näyttelyarvostelut –sivulle. Olen nyt oppinut asettelemaan Manun takajalkoja paremmin ja molemmissa arvosteluissa lukee, että takakulmaukset ovat hyvät. Joskushan on toive ollut, että voisi olla paremmin kulmautunut. Uskon kyllä, että itse olen jalkoja huonosti laittanut, koska nyt olen vähän hoksannut sitä, mihin kohtaan mun ne takajalat kannattaa asetella. Uskottelen itselleni ainakin näin. Lisäksi tällä kertaa osasin jättää tarpeeksi karkeaa karvaa, kun viimeksi siitä oli maininta, että karkea karva on niukka. Nyt sitten oli, mitä tunnustella.

Ja tässä nyt aamulla otettu kuva Manusta ja ruusukkeista. Poseerausta en edes yrittänyt, kun otin taas kuvia itsekseni. Vähän on ruusukkeet miten sattuu, mutta pyllyllään istuva poitsu on komea ja käytökseltään oikein mallikelpoinen pieni parsonpoika!